Taitavan tarinoijan juttusilla

Kun paljasjalkainen ilomantsilainen Jaakko Rautava ryhtyy tarinoimaan, loppuu kuulijalta kiire. Soljuvaa jutustelua kuuntelee mielellään ja jännittäviä kertomuksia, niitä miehellä riittää.

Jo Jaakon isä, opettaja ja eräkirjailija Heimo Rautava, harrasti monipuolisesti eri metsästyslajeja. Isän opissa kasvoi myös pojasta innokas metsästäjä.  Jaakko opiskeli eläinten täyttäjäksi ja työskenteli eläinkonservaattorina 20 vuotta.

Jaakon ja Heimon täyttämiin eläimiin voi tutustua Ilomantsin Parppeinvaaralla sijaitsevan Luontopirtti Mesikän näyttelyssä, jonka pohjana on Jaakko Rautavan isän, opettaja Heimo Rautavan täytettyjen eläinten kokoelma.

Mesikässä on esillä myös otso, jonka tarinan Jaakko tietää varsin tarkasti. Näin hän kertoo yhdestä jännittävimmistä metsästysretkistään, joka tapahtui juuri hänen 50-vuotissyntymäpäiviensä alla:

”Illan suussa isän kanssa huomattiin, että hyvän kokoinen karhu on kulkenut tien yli. Lähdin isän kehotuksesta rinteelle passiin. Odotin siellä repun päällä rauhassa istuen karhua tulevaksi. Oletin sen ilmestyvän edestäpäin. Otsoa ei näkynyt.

Mutta yhtäkkiä alkoi takaani kuulua ääntä. En kärsinyt liikkua yhtään. Kurkkasin varovasti olan yli ja siellä, noin viiden metrin päässä, oli karhu. Kuulin hyvin kun sen nenä kävi. Sillä oli selvästi tieto, että jotain on lähellä.

Olin aivan hiljaa paikallani ja viimein karhu lähti kulkemaan poispäin. Olin paikoillani siihen saakka, kunnes äänet loppuivat. Lähdin liikkeelle ja tällä kertaa karhu tuli vastaan edestäpäin. 205 kilon painoinen karhu kaatui kahdella laukauksella. Isä ihmetteli myöhemmin, miten ihmeessä maltoin olla hiljaa.”

Jaakko Rautava oli ennen karhunkaatoa ollut karhumetsällä kymmeniä kertoja.
- Se on aina muistettava, että karhua ei oteta, se annetaan, Rautava toteaa.

Jaakko Rautavan tarinointia kuuntelee mielellään. Ikimuistoinen hetki Rautavalla oli
juuri ennen 50-vuotisjuhlia, jolloin karhu kävi haistelemassa ilmaa melkoisen lähellä Jaakon selkää.

Heimo Rautavan erätarinoista koostuvista teoksista löytyy luettavaksi myös karhutarinoita:
• Kaksihäntäinen kettu. Karisto 1979
• Eräpolun varrelta, eräkertomuksia. Karisto 1983
• Palokankaan sudet, eräkertomuksia. Karisto 1992

Ylen Elävästä arkistosta löytyy filminpätkä, jossa Heimo Rautava esiintyy koiransa Peten kanssa: Metsien kätköissä Pogostalla

Lisätietoa eläinnäyttelystä: Luontopirtti Mesikkä

Teksti ja kuva: Anna-Maija Koskenlahti

Inspiraatio on se tärkein

Samu Hokkaselle, 19, moottorisaha oli vielä vuosi sitten vain puun kaatoon ja pienimiseen tarvittava työkalu. Kun Pertti-isä ehdotti lähtöä moottorisahaveistokurssille, lupautui poika mukaan kokeilemaan. Ammattilaisten opissa Puusta pitkään -hankkeen järjestämällä veistoviikolla metsurien työvälineestä kuoriutui väline myös taiteen teolle. 

– Suunnittelin ja hahmottelin ensimmäisen moottorisahaveistokseni ensin hyvin tarkasti paperille, Samu muistelee.

Ensimmäisillä veistokerroilla oma osaaminen arvelutti ja veistämisen aloittaminen jännitti. Ammattilaisten ohjauksessa Samu teki omaan pölkkyynsä aluksi merkkiviivoja.

– Puun pyöreä muoto on haasteellinen, sillä mittasuhteet muuttuvat aina sen mukaan, mistä kulmasta veistosta katsoo. Olisi veistäjälle paljon helpompaa, jos puun runko olisi neliön muotoinen.

Samu Hokkanen tutustui puunveistoon vuosi sitten.
Taitavat kädet ovat tehneet kotipihaan monenlaista puutaidetta.

Saha laulaa

Samulla moottorisahalla veistäminen ei jäänyt yhteen kertaan. Kotipihassa on abiturientin saha laulanut puusta esille muun muassa lintuja, sieniä, ruusuja, siilin ja monia muita hahmoja.

– Moottorisahaveistossa inspiraatio on se tärkein asia. Kun on saanut vision siitä, mitä haluaa tehdä, sahassa on bensaa ja se on käytettävissä koko päivän, löytyy tekemistä helposti.

Hokkasten pihassa on myös Samun tekemiä puisia rustiikkikalusteita ja veikeitä kolmijalkaisia jakkaroita. Ylioppilaaksi kirjoittanut nuorukainen voisi halutessaan tehdä tulevaan opiskelija-asuntoonsa persoonalliset huonekalut ihan omin käsin. 

– Pehmeä puu on karkea ja kankea työstettävä. Kova puu taas vaatii tarkkuutta, veistäjä selittää. 

Siilin piikit on toteutettu ristiin sahaamalla.
Seuraavalla kerralla kokeillaan toisenlaista tapaa.

Samun taiteilema pieni siili katsoo oksasilmillään aurinkoiseen metsään. Selkäpiikkien työstö oli tekniikkakokeilu, joka ei kriittiseltä tekijältään saanut täysiä pisteitä. Seuraavaa siiliä varten mielessä on jo toisenlainen lähestymistapa piikkisen muodon esiin saamiseen.

– Moottorisahaveisto on kuin taiteeksi kutsuttua muotoilua, pohtii graafisesta alasta kiinnostunut nuorukainen.

Liettuasta oppia

Yhtään karhua Samu ei ole vielä veistänyt.

– Olen miettinyt, mikä ihme karhuhahmossa oikein suomalaisia viehättää. Puisia karhuja on todella paljon pihoissa, postilaatikoilla ja teiden risteyksissä. Onko karhun pyöreä muoto sellainen, että sen saa pölkystä helpommin esille, kuin esimerkiksi hirven tai suden? Vai johtuuko karhupatsaiden runsaus eläimen mahtavasta maineesta tai ajatuksesta, että karhupatsas on kotipihan suojelija?

Samun mielestä moottorisahaveistoa sopii kokeilla ihan jokaisen, joka rohkenee ottaa sahan käteensä. 

– Se on hyvä muistaa, ettei sahaa voi pidellä pelkillä käsivoimilla. Veistettäessä on otettava koko vartalo käyttöön. Kesän kurssilla huomasin, että naiset osaavat miehiä paremmin hyödyntää kehoaan veistämisessä.  

- Insipiraatiosta kaikki lähtee, Samu Hokkanen muistuttaa.

Samu on yksi kesäkuun alussa Liettuan Joniskiksessa järjestettävälle puunveistokurssille lähtevistä 12 suomalaisesta. Opintomatkan Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan veistäjille mahdollistaa Maaseudun Sivistysliiton hallinnoima ja Viisari Leaderin sekä Vaara-Karjalan Leaderin rahoittama Ihmeitä puusta –hanke. 

Teksti ja kuvat: Anna-Maija Koskenlahti

Kirkon kokoinen karhu

Ilomantsilainen Sinikka Lukin oli aina toivonut saavansa nähdä karhun luonnossa. Mökin lähellä otson jälkiä oli kyllä näkynyt, mutta koskaan ennen ei koiran kanssa metsässä paljon liikkuva Sinikka ollut kontiota tavannut. Kunnes eräänä päivänä metsälenkillä koira karkasi omille teilleen.

– Huutelin koiraa, mutta ei se tullut takaisin. Kuulin sen haukkuvan mökillä ja päättelin, ettei sitä ainakaan susi ollut syönyt.

Lukin kuljeskeli kohti mökkiä, kunnes huomasi jonkin liikahtavan tien varressa aivan muutaman metrin päässä.

– En ollut uskoa silmiäni, eikä varmasti eläinkään. Siinä se seisoi, kirkon kokoinen karhu. Ei se murissut, eikä liikahtanut. Tuijotti vain minua ja nousi takajaloilleen antamaan käsimerkkejä. Oli kuin se olisi vilkuttanut.
Sinikka jähmettyi patsaaksi.

– Minulta meni tunto jaloista. Seisoin kuin Lootin vaimo, enkä osannut tehdä mitään. Mieleen ei noussut neuvo siitä, että karhun edessä olisi tekeydyttävä kuolleeksi tai työkaverini Roppasen Liisan ehdotus karhun kynsistä selviytymiseen – heitä housut pois ja pyllistä- ne olivat kaikki pyyhkäisty pois aivoista. Sen vain muistin, ettei silmiin saa katsoa.

Karhu laskeutui alas ja siinä samassa peruutin minäkin tielle ja juoksin niin kovasti kuin ikinä jaksoin takaisin mökille. Mäen päällä uskalsin vilkaista, missä karhu on. Sieltä se katseli, kuin varmistuakseen, että häipyy se, kunnes lähti arvokkaasti jatkamaan matkaansa.

Sinikka pääsi mökilleen perin pohjin säikähtäneenä.

– Ajattelin, että oli lottovoitto nähdä karhu luonnossa, mutta kyllä se olisi ollut vielä mukavampaa, ellei olisi tarvinnut pelätä koko ajan niin paljon.

Lukin tietää, että karhut varmasti näkevät ihmiset useammin kuin ihminen karhun.

– Metsä aivan kuin imaisee karhun sisäänsä. Karhua ei tarvitse pelätä, mutta kyllä sitä on terveesti kunnioitettava, niin kuin merta.

Sinikka Lukin sai nähdä mökkimetsässään vilkuttavan karhun.
- Ilomantsin Karhufestivaaleilla veistettäviä puukarhuja katselen mielelläni, enkä pelkää yhtään. 

Ihmisten töissä

Pohjoisen Keski-Suomen Oppimiskeskuksesta luonto-ohjaajiksi valmistuvat Anna-Mari Henttinen, Marlene Lindeman ja Hilla-Maria Lindeman päräyttävät moottorisahat soimaan.

Opintoihin kuuluvan ulkoilureittien rakentaminen ja hoitaminen –jakson aikana ovat opiskelijat halutessaan saaneet veistää maastokalusteen. Hirsipöytä penkkeineen onkin jo viimeistelyä vaille valmis.

Pöydän kannelle on parhaillaan suunnitteilla eräruokailua varten vielä erillinen koroke, johon kupit tai kattilat saa hyvin tarjolle ja pois pöytäpinnalta tilaa viemästä. Sopivaa kokoa ja korkeutta mittaillaan tarkasti.

Marlene Lindeman suunnittelee pöytäkorokkeen korkeutta.

Moottorisahaveisto on näille naisille tuttua, eikä otteissa näy epäröinnin merkkiäkään.   Puunveistoon pärinäterällä Lindeman ja Henttinen tutustuivat viime kesänä Saarijärven Museolla, jossa he osallistuivat Puusta pitkään -hankkeen järjestämälle veistokurssille.

– Kurssilla veistimme hirven. Ajatus oli tehdä se erityisesti lapsille huviksi ja hyödyksi. Hirven sarviin voi vaikka heittää renkailla tarkkuutta, Anna-Mari Kertoo. 

Luonto-ohjaajat lähtivät puunveistoon kokeilumielessä. 

– Halusimme molemmat oppia moottorisahan käyttöä ja samalla saada oppia myös perinnetaidoista, jotka ovat sydäntämme lähellä, Marlene kertoo.

Kiinnostus perinnetaitoihin toi Marlene Lindemanin ja Anna-Mari Henttisen puunveistokurssille. 

Tärkeintä on uskallus

Salvosta tehdään innolla. Hirsipöytää varten tarvittava haapa on kaadettu koulun metsästä. Pöytää naiset ovat työstäneet itse alusta alkaen. Työskentelyvinkkejä on tarvittaessa voinut kysyä opettaja Seppo Rytköseltä.

Iso puu nöyrtyy käsityönä kauniiksi kalusteeksi. Kestävän kehityksen mukaisesti koko puu hyötykäytetään. Oksista on tarkoitus tehdä lastoja ja voiveitsiä. Haavan kuoren keltajäkälää kuivataan ja sillä värjätään lankaa, tietysti itse kehrättyä. Haavanpettujuoma maistuu lääkkeelle, siinä on luonnostaan salisyylihappoa. Linnut saavat käyttää purut pöntönpohjukkeeksi.

Haavan kuoren keltajäkälällä voi värjätä lankaa.

 – Tärkeintä on uskallus tehdä. Ihmisten töitähän nämä kaikki ovat ja asioita oppii yllättävän äkkiä. Kaikkea voi tehdä! Ennakkoluulot pois, Henttinen toteaa.

- Tärkeintä on uskallus. Kaikkea voi tehdä, muistuttavat naiset.

Teksti ja kuvat: Anna-Maija Koskenlahti