– Huutelin koiraa, mutta ei se tullut takaisin. Kuulin sen haukkuvan mökillä ja päättelin, ettei sitä ainakaan susi ollut syönyt.
Lukin kuljeskeli kohti mökkiä, kunnes huomasi jonkin liikahtavan tien varressa aivan muutaman metrin päässä.
– En ollut uskoa silmiäni, eikä varmasti eläinkään. Siinä se seisoi, kirkon kokoinen karhu. Ei se murissut, eikä liikahtanut. Tuijotti vain minua ja nousi takajaloilleen antamaan käsimerkkejä. Oli kuin se olisi vilkuttanut.
Sinikka jähmettyi patsaaksi.
– Minulta meni tunto jaloista. Seisoin kuin Lootin vaimo, enkä osannut tehdä mitään. Mieleen ei noussut neuvo siitä, että karhun edessä olisi tekeydyttävä kuolleeksi tai työkaverini Roppasen Liisan ehdotus karhun kynsistä selviytymiseen – heitä housut pois ja pyllistä- ne olivat kaikki pyyhkäisty pois aivoista. Sen vain muistin, ettei silmiin saa katsoa.
Karhu laskeutui alas ja siinä samassa peruutin minäkin tielle ja juoksin niin kovasti kuin ikinä jaksoin takaisin mökille. Mäen päällä uskalsin vilkaista, missä karhu on. Sieltä se katseli, kuin varmistuakseen, että häipyy se, kunnes lähti arvokkaasti jatkamaan matkaansa.
Sinikka pääsi mökilleen perin pohjin säikähtäneenä.
– Ajattelin, että oli lottovoitto nähdä karhu luonnossa, mutta kyllä se olisi ollut vielä mukavampaa, ellei olisi tarvinnut pelätä koko ajan niin paljon.
Lukin tietää, että karhut varmasti näkevät ihmiset useammin kuin ihminen karhun.
– Metsä aivan kuin imaisee karhun sisäänsä. Karhua ei tarvitse pelätä, mutta kyllä sitä on terveesti kunnioitettava, niin kuin merta.
 |
| Sinikka Lukin sai nähdä mökkimetsässään vilkuttavan karhun. - Ilomantsin Karhufestivaaleilla veistettäviä puukarhuja katselen mielelläni, enkä pelkää yhtään. |
Teksti ja kuva: Anna-Maija Koskenlahti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti